Jääkäreitä ja ritareita
Jääkäreitä ja ritareita Ilomantsissa
Alla olevassa luettelossa esitellään jääkäriupseereita ja Mannerheim-ristin ritareita, joilla on yhteys Ilomantsissa käytyihin sotiin, sotajoukkojen kokoamiseen, virkatehtäviin tai sotaharjoituksiin alkaen vuodesta 1918. Joidenkin henkilöiden kohdalla otsikon määritelmät yhtyvät, sillä useita jääkäritaustaisia sotilaita nimitettiin Mannerheim-ristin ritareiksi. Osa ritareista sai nimityksensä vasta Ilomantsissa vaikuttamisensa jälkeen. Nykyisen Ilomantsin kunnan alueella ei ole syntynyt yhtään jääkäriä, mutta yksi Mannerheim-ristin ritari on.
Koska ”Saksan jääkäreitä” koulutettiin suhteellisen vähän, yhteensä noin 1900, ja Mannerheim-ristin ritareita nimitettiin vain 191, niin luetteloa on laajennettu kahden henkilön osalta koskemaan entistä Suur-Ilomantsin pitäjää. Ilomantsiin kuuluivat myöhemmät Enon ja Tuupovaaran kunnat, joista viimeksi mainittu tunnettiin ensimmäiset vuotensa Koveron kuntana. Luetteloon merkityillä henkilöillä tiedetään varmuudella olevan liittymäkohta Ilomantsiin.
Rajakenraali Raappanan mitalit. (kuva: Ilomantsin Museosäätiö)
Jääkäriliike oli salainen organisaatio, jonka tavoitteena oli saada apua sotilaskoulutukseen Venäjän ulkopuolelta. Koulutettujen tehtäväksi suunniteltiin joukkojen kokoamista, joiden johdolla irtaannuttaisiin Venäjän alaisuudesta. Koulutusapua tarjosi Saksa, jolta saatiin aluksi varmuus noin pataljoonan kokoisen joukon kouluttamiseen, mutta joukko suureni sen ajan saksalaisen sotilasyksikkömääritelmän mukaisesti vahvennetuksi pataljoonaksi. Helmikuusta 1915 alkaen suomalaiset vapaaehtoiset ilmoittautuivat sotilaskoulutukseen Saksassa. Suurin osa koulutusta saaneista suomalaisista ehti osallistui I maailmansodan taisteluihin Saksan rinnalla Baltiassa. Suomalaisesta koulutusosastosta muodostettiin, saksalaisjohdon alaisuuteen, Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Jääkäreiden pääjoukon palattua Suomeen helmikuussa 1918, he siirtyivät suoraan kotimaassa alkaneeseen vapaussotaan.
Talvi- ja jatkosodan aikana merkittävä osa suomalaisjoukkojen johtoportaasta muodostettiin jääkäriupseereista. Muutamia heistä oli mukana myös Ilomantsin taisteluiden johtotehtävissä talvi- ja jatkosodassa. Jääkäreiden tunnukseksi suunniteltiin Jääkärimerkki, jonka tyylitellyt numerot muodostuvat tunnuksen JP 27:lle. Merkki valmistui vasta kesällä 1918, jonka jälkeen se luovutettiin kaikille niille jääkäreille, joilla ei ollut tilillään myöntämisen estävää rangaistusta. Merkkiä kannettiin puseron vasempaan rintataskuun kiinnitettynä.
Kunniamerkkien jako rintamalla (kuva: SA-kuva-arkisto) ja jääkärimerkki.
Kansainvälisesti tarkastellen sodan ajan ansioista myönnettävien kunnia- ja ansiomerkkien arvoasteet on yleensä sidottu sotilasarvoon. Tätä käytäntöä noudatettiin myös Suomessa. Ylipäällikkö Mannerheim alkoi pohtia talvisodan jälkeen poikkeusta järjestelmään, sillä hänen mielestään tulisi perustaa korkea-arvoinen kunniamerkki, joka voitaisiin myöntää erityisen merkittävistä sodan ajan ansioista riippumatta saajansa sotilasarvosta. Pohdinnan lähtökohtana oli, että myöntämisperusteet tulee pitää erittäin tiukkoina.
Merkin pohjaksi päätettiin ottaa Akseli Gallen-Kallelan jo vuonna 1918 suunnittelema Vapaudenristi. Siitä muodostettiin kaksi versiota, takin vasempaan rintataskuun kiinnitettävä Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-risti ja Vapaudenristin 1. luokan Mannerheim-risti, jota kannettiiin kauluksen alla kiertävän kannikkeen avulla kurkussa. Risteissä on se ero, että 1. luokan ristissä miekat ovat ristin ja kannikkeen välissä, mutta 2. luokan ristissä ne ovat ristin päällä. Todellisuudessa vain toinen symboleista on miekka, Karjalan miekka, ja toinen idän sapeli. Jos ritari oli taustaltaan jääkäri, niin Jääkärimerkkiä kannettiin rintataskun päällä Mannerheim-ristin alapuolella.
Risti voitiin myöntää samalle henkilölle myös toisen kerran, jolloin saajalle luovutettiin päällekkäin sijoitetut marsalkansauvat. Ne kiinnitettiin rintataskuun 2. luokan ristin yläpuolelle. Ensimmäisen kerran huomionosoitus myönnettiin 22.7.1941. Mannerheim-risti oli korkein Suomessa sota-ansioista myönnetty kunniamerkki. Kolme ensimmäistä ristiä annettiin kenraalimajurille ja kahdelle everstille. Sotilasarvoon perustumaton palkitseminen toteutui jo ristin n:o 4 kohdalla, jolloin sen sai sotamies.
Mannerheim ja hänen nimeään kantava 2. luokan risti. (Mannerheimin kuva: SA-kuva-arkisto)
Talvi- ja jatkosodan aikana Ilomantsin sotatoimiin osallistuneita, tai taustalla vaikuttaneita jääkäreitä, jotka palkittiin Mannerheim-ristillä:
Lagus Ruben (1896-1959)
Jääkärikenraalimajuri, Mannerheim-ristin ritari n:o 1, 22.7.1941, jolloin hänen sotilasarvonsa oli eversti.
Koski h.l.:ssä 18.10.1896 syntynyt Lagus hoiti monipuolisen uransa aikana useita vaativia vapaussodan ja rauhan ajan sotilastehtäviä.
Talvisodassa Lagus toimi Kannaksen Armeijan esikunnan huoltopäällikkönä. Jatkosodassa hänen vastuulleen uskottiin prikaati- ja divisioonatason komentajatehtäviä, sekä omaa nimeään kantavan taisteluosaston komentajuus. ”Panssarikenraalina” parhaiten tunnettu Lagus vieraili Ilomantsin Pikkupappilassa Ilomantsin taisteluita johtaneen kenraalimajuri E.J. Raappanan luona elokuun alussa 1944. Helsingin Hietaniemeen haudattu Lagus kuoli 15.7.1959.
Raappana Erkki (1893-1962)
Jääkärikenraalimajuri, Mannerheim- ristin ritari n:o 3, 3.8.1941.
Oulujoella 2.6.1893 syntynyt luutnantti Raappana taisteli vapaussodassa eskadroonanpäällikkönä Karjalan Ratsurykmentissä. Hän tutustui Ilomantsiin jo vuodesta 1920 alkaen, josta alkaen kapteeniksi ylennetty Raappana toimi lyhyen aikaa Joensuun suojeluskuntapiirin päällikkönä. Hän siirtyi 1921 Joensuun Rajavartioston komentajaksi hoitaen tehtävää kapteenina, majurina ja everstiluutnanttina vuoteen 1939 saakka. Ennätyksellisen pitkän komentajakautensa aikana hän vietti paljon aikaa Ilomantsissa virkatehtävissä sekä kalastus- ja matsästymatkoillaan.
Talvisodassa Raappana komensi Pohjois-Karjalan Ryhmää, joka aloitti taistelunsa Pielisjärvellä, josta siirtyi loppusodan ajaksi Kuhmoon. Koko jatkosodan ajan Raappana toimi 14.D:n komentajana. Vuoden viimeisenä päivänä 1941 hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. 1920-1930 -luvuilla saavutetulla Ilomantsin maastotuntemuksella ja 14.D:n menestyksellisellä johtamisella oli suuri merkitys kesän 1944 Ilomantsin taisteluita ajatellen, jolloin Raappanalle annettiin tehtäväksi hoitaa vihollisen pysäyttäminen, motittaminen ja tuhoaminen. Tilapäistä sotatoimiyhtymää, Ryhmä Raappanaa komentanut kenraalimajuri oli Ilomantsissa 25.7. 1944 – 13.8.1944 välisen ajan, jonka jälkeen hän palasi Rukajärvelle.
Raappanalle esitettiin toisen kerran Mannerheim-ristiä 13. elokuuta 1944, mutta esitystä ei hyväksytty. Hylkäys on aiheuttanut jälkikäteen keskustelua, sillä Raappanan divisioona oli ainoa, joka piti jatkosodan loppuun saakka ne asemat, jotka oli saavutettu alkusyksyyn 1941 mennessä. Hänen johdollaan saavutettiin voitto myös jatkosodan viimeisissä suurtaisteluissa Ilomantsissa 1944. Suomen marsalkka Mannerheim on todennut, että Ilomantsin voitolla oli mittaamattoman suuri merkitys Suomelle. Kenraalimajuri E.J. Raappana kuoli 14.9.1962, ja on haudattu Joensuuhun.
Talvela Paavo (1897-1973)
Jalkaväenkenraali, Mannerheim-ristin ritari n:o 2, 3.8.1941, jolloin hänen sotilasarvonsa oli kenraalimajuri.
Helsingin pitäjässä 19.2.1897 syntynyt Talvela toimi vapaussodan aikana pääosin suojeluskuntajärjestön tehtävissä. Talven ja kevään 1918 aikana Talvela yleni kolmessa ja puolessa kuukaudessa luutnantista majuriksi.
Talvisodan aikana perustettiin hänen nimeään kantava taisteluosasto Ryhmä Talvela, jonka vastuulle annettiin Tolvajärven kovien taisteluiden hoitaminen. Tässä ominaisuudessa Talvela vieraili joulukuun alussa myös Ilomantsissa, koska Ilomantsin taisteluiden katsottiin muodostavan merkittävän vaaratekijän Tolvajärven taisteluiden selustassa. Ilomantsiin perustettu Osasto A alistettiin Ryhmä Talvelalle. Joulukuun 18. päivänä 1939 hänet ylennettiin kenraalimajuriksi.
Jatkosodan aikana Talvela toimi mm. kolmen eri armeijakunnan komentajana, Aunuksen Ryhmän komentajana ja kaksi eri jaksoa Ylipäällikön edustajana Saksan puolustusministeriössä. 16.1.1942 Talvela ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja itsenäisyyspäivänä 1966 hänestä tuli jalkaväenkenraali. Talvela kuoli 30.9.1973. Hänet haudatiin Kulosaaren hautausmaalle Helsinkiin.
Ilomantsissa eri aikoina vaikuttaneita jääkäreitä:
Ekholm Per Ole (1893-1973)
Jääkärieversti.
Vaasalaistaustainen Ekholm komennettiin kohta talvisodan alkamisen jälkeen Ilomantsiin, jossa häneen komentoonsa muodostettiin Osasto A. Ekholmin noin 4300 miestä käsittäneet joukot pysäyttivät puna-armeijan 18000 sotilaan 155.D:n kolme rykmenttiä kahdella rintamasuunnalla, Oinassamella ja Kallioniemessä.
Mielenkiintoinen yhteys kahden jääkäri- ja ikätoverin välille muodostui vuodenvaihteen 1939/1940 -tienoilla, kun eversti Erkki Raappana johti Pielisjärven (nykyisin Lieksa) taisteluita Pohjois-Karjalan Ryhmän komentajana. Ekholmin ja Raappanan joukot pitivät yhteyttä ja vaihtoivat tietoja hiihtopartioiden avulla Ilomantsin Käenkosken ja Pielisjärven Inarin välillä. Ekholmin joukot pitivät vesistölinjalle vakiintuneet asemat sodan päättymiseen, 13.3.1940 saakka.
Kärnä Toivo (1895-1941)
Jääkärikapteeni.
Lappajärvellä syntynyt Kärnä toimi Rajavartiolaitoksessa nuorempana upseerina vuodet 1923-1937. Osan palvelusajastaan Kärnä oli sijoitettuna Joensuun Rajavartioston Ilomantsin komppaniaan, hoitaen välillä komppanian päällikkyyttä.
Tuntematon sotilas -kirjan ja elokuvan ensimmäinen kaatunut on kapteeni Kaarna. Roolihenkilö kuvaa Toivo Kärnää, joka haavoittui 9.7.1941 Korpiselän Tsiipakassa, vain 40 km suoraan etelään Ilomantsin kirkonkylältä. Paikka sijaitsee itärajan läheisyydessä, Venäjän puolella. Kärnä menehtyi haavoihinsa seuraavana päivänä sotasairaalassa Joensuussa. Hänet on haudattu Joensuun sankarihautausmaahan lähelle entisen esimiehen, jääkärikenraalimajuri E.J. Raappanan hautaa.
Lankinen Väinö (1893-1926)
Jääkärimajuri.
Lankinen syntyi Koverossa, entisen Suur-Ilomantsin kunnassa. Hän toimi vapaussodassa Pohjois-Karjalan komppanian päällikkönä, jonka miehistöön kuului useita ilomantsilaisia.
Lankinen haavoittui vakavasti 10.3.1918 Valkjärven rintamalla, mutta toipui ja jatkoi vapaussodan jälkeen upseerin uraansa. Sotavamma vaivasi häntä, mutta ei estänyt jatkokoulutusta ja sotilaspalvelusta. Yllättäen vaiva paheni, ja Lankinen menehtyi vanhoihin haavoihinsa 25.6.1926. Hänet haudattiin suuren saattojoukon saattelemana Tuupovaaran kirkon viereen sotilaallisin kunnianosoituksin. Rajavartiolaitoksen tervehdyksen siunaustilaisuuteen toi Joensuun Rajavartioston komentaja, jääkäri- ja ikätoveri, majuri E.J. Raappana.
Sainio Aarne (1893-1968)
Jääkärieversti.
Orivedellä 1893 syntynyt Sainio jatkoi uraansa, monipuolisten koulutus- ja palveluvaiheiden jälkeen, Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin päällikkönä. Tässä tehtävässä hänet nähtiin usein myös Ilomantsissa, jossa suojeluskunta toimi aktiivisesti.
Talvisodassa ja jatkosodan alkuvaiheissa Sainio toimi eri rykmenttien komentajana, siirtyen vuonna 1942 Savo-Karjalan sotilapiirin päälliköksi. Tätä tehtävää hän hoiti jatkosodan loppumiseen saakka, jonka jälkeen erosi armeijan palveluksesta. Sainio siirtyi Outokumpu Oy:n liikennepäälliköksi, josta jäi eläkkeelle 1958. Hänet on haudattu Kuusjärvelle Outokumpuun.
Luettelo Mannerheim-ristin ritareista, jossa mainitaan henkilön yhteys Ilomantsiin. Myöntämisjärjestyksen mukaisessa luettelossa on mainittu huomionosoituksen saajan korkein sotilasarvo.
Pajari Aaro (1897-1949)
Kenraalimajuri, Kaksinkertainen ritari n:o 12, 14.9.1941 ja 16.10.1944.
Pajari toimi vuosina 1926-1928 Joensuun suojeluskuntapiirin päällikkönä. Organisaatiomuutoksen jälkeen piiri tunnettiin nimellä Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiiri, jonka päällikkönä Pajari oli vuosina 1928-1930.
Hän vieraili usein Ilomantsissa ja johti paikkakunnalla järjestettyä suojeluskuntajärjestön suurleiriä ja sotaharjoitusta kesällä 1927. Leirin osanottajamäärä nousi 1000 suojeluskuntalaiseen.
von Essen Hans Olof (1900-1973)
Eversti, Mannerheim-ristin ritari n:o 30, 22.10.1941.
von Essen osallistui Ilomantsin 1944 taisteluun Uudenmaan Rakuunarykmentin komentajana, joka oli osa Ryhmä Raappanaan kuulunutta Ratsuväkiprikaatia.
Suokas Viljo (1920-1943)
Vänrikki, Ritari n:o 44, 13.12.1941.
Heinäkuussa 1941 Osasto Kuismasen (OsKu) kaukopartiomies ja partionjohtaja, vääpeli Viljo Suokas, teki kaksi partiomatkaa Neuvostoliiton talvisodassa valloittamalle alueelle. Molemmat olivat Suokkaan johtamia, kolmimiehisiä partioita, jotka ylittivät valtakunnanrajan Ilomantsissa Lahnajärven alueella, nykyisen manner-EU:n itäisimmän pisteen maastossa. Kuolismaan kautta matkat suuntautuivat Ägläjärvelle, Suojärvelle ja Loimolaan. Näillä matkoilla Suokkaan partiot olivat vihollisen selustassa yhteensä 24 vuorokautta.
Nykänen Heikki (1920-2011)
Majuri, Mannerheim-ristin ritari n:o 118, 1.8.1943.
Kaukopartionjohtaja ErP 4. Nykänen oli mukana Ilomantsin taisteluissa 1944, jolloin partioi erillisen sissiosastonsa kanssa vihollisen selustassa ja sivustalla iskien vihollisjoukkoon ja kuormastoihin vaikeuttaen näin merkittävällä tavalla sen toimintaa. Nykäsen partio tuhosi iskuissa kymmeniä moottoriajoneuvoja.
Määttänen Onni (1908-2010)
Vääpeli, Mannerheim-ristin ritari n:o 119, 1.8.1943.
Määttänen syntyi ja vietti koko elämänsä Ilomantsissa. Hän osallistui talvisotaan ErP 11:n riveissä puolustaen kotipitäjäänsä. Määttänen haavoittui Oinassalmen pohjoispuolella 13.12.1939. Toipumisaikanaan hän toimi komppanianvääpelinä sodan loppuun saakka.
Jatkosodan ajalta Määttänen tunnetaan OsKu:n (Osasto Kuismanen, 1.7.1943 alkaen 2/ErP 4) kaukopartiomiehenä ja partionjohtajana. Hän teki jatkosodassa 19 kaukopartiomatkaa vihollisen selustaan, eniten OsKu:n miehistä.
Lehtovaara Urho (1917-1949)
Lentomestari, Mannerheim-ristin ritari n:o 142, 9.7.1944.
”Pikku-Jätti” -korkonimeä kantanut Lehtovaara pudotti LeLv 28:n Morane-Saulnier M.S. 406 -hävittäjällään punailmavoimien pommikoneen Ilomantsin Hoilonsuolle lähelle Mutalahtea heinäkuun 1941 alussa. Tuhotun koneen tyypiksi on kirjattu Iljushin DB-3, mutta useiden asiantuntija-arvioiden mukaan kysessä on Tupolev SB-2.
Lehtovaara saavutti yhteensä 44,5 ilmavoittoa Morane-Saulnier- ja Messerschmitt -hävittäjillä. Hänen sijoituksensa suomalaisten hävittäjä-ässien pudotustilastossa on neljäs. Ilmavoittojen lisäksi Lehtovaara tuhosi rynnäköidessään maamaaleja vastaan kuusi veturia, vaurioitti merkittävästi kokonaisia junia, kuljetuskolonnia sekä tuhosi suuren määrän moottoriajoneuvoja.
Törni Lauri (1919-1965)
Kapteeni, Mannerheim-ristin ritari n:o 144, 9.7.1944.
Tolvajärven suunnalla komppanianpäällikkönä taistellut Törni siirtyi kahden viikon ajaksi Ilomantsin taisteluihin elokuussa 1944. Komppania oli virallisesti JääkK/1.D, mutta se tunnettiin paremmin Osasto Törnin nimellä. Törnin komppania palasi Ilomantsiin syyskuun lopulla, jatkosodan päättymisen jälkeen. Kolmen viikon jakson aikana autettiin siviilejä maataloustöissä ja seurattiin Moskovan rauhan rajan takana tapahtuvaa liikehdintää ja vihollisen poistumista rajan läheisyydestä.
Osasto Törnissä palveli myös tuleva Tasavallan presidentti Mauno Koivisto, joten hänelläkin on yhteys Ilomantsin sotatapahtumiin.
Paronen Tauno (1912-1988)
Majuri, Mannerheim-ristin ritari n:o 151, 22.8.1944.
Paronen toimi ErP 24:n komentajana Ilomantsin 1944 taisteluissa. Parosen pataljoona oli osa Rukajärven suunnalta apuun marssinutta Osasto Partista. Pataljoona nousi merkittävään rooliin kun puna-armeijan 176.D saarrettiin mottiin.
Airo Axel (1898-1985)
Kenraaliluutnantti, Mannerheim-ristin ritari n:o 159, 18.11.1944.
Mikkeliin sijoitetun Päämajan päämajoitusmestari Airo johti sotatoimia ylipäällikkö Mannerheimin johtaessa sotaa, kuten Airo on itse lausunut. Hän toimi linkkinä Päämajan ja rintamakomentajien välillä, tukien ja neuvoen heitä vaikeiden, joskus erittäin nopeasti ratkaistavien päätösten teossa.
Tässä roolissa Airo vieraili Ilomantsin Pikkupappilassa kenraalimajuri E.J. Raappanan vieraana elokuun alussa 1944. Airon erikoisen virkanimikkeen taustaksi on esitetty virheellistä käännöstä ulkomailla käytössä olleesta päämajamestarista.
Anttila Allan (1921-1967)
Kersantti, Mannerheim-ristin ritari n:o 165, 21.12.1944.
Anttila palveli HRR:ssä koko jatkosodan ajan ryhmänjohtajana ja joukkueen varajohtajana. Ensimmäinen kosketus Ilomantsiin Anttilalla oli jo kesällä 1941, jolloin HRR taisteli osana Ryhmä Oinosta Ilomantsin talvisodassa menetyillä alueilla.
Kesän 1944 Hattuvaaran suunnan taisteluissa Anttila kunnostautui rohkealla toiminnallaan vihollisen vahvojen asemien murtamisessa.
Iisalo Tauno (1916-1947)
Kapteeni, Mannerheim-ristin ritari n:o 168, 21.12.1944.
Iisalo palveli Onttolan lentokentälle sijoitetussa PLeLv 44:ssä, josta käsin hän suoritti useita pommituslentoja Ilomantsiin vuoden 1944 taisteluissa. Kokenut Iisalo oli ensimmäisten suomalaisohjaajien joukossa jotka pääsivät tutustumaan Saksassa vuonna 1943 Junkers Ju 88 A-4 -syöksypommittajien ominaisuuksiin. Hänen tuntumansa Saksasta ostettujen kookkaiden koneiden erikoisominaisuuksiin karttui laivuepalveluksessa Onttolassa. Saadulla kokemuksella oli suuri merkitys kesäkuussa 1944 alkaneen vihollisen suurhyökkäyksen torjunnassa, jonka viimeiset suurtaistelut käytiin Ilomantsissa.
Kun JK:t kykenivät toimittamaan jopa 2000 kg:n pommilastit tarkasti kohteeseensa 80 asteen syöksykulmassa, parhaimmillaan yli 800 kilometrin tuntinopeudella, niin jälki oli tuhoisaa. Iisalo pommitti useita kertoja vihollisen huoltoteitä ja mottiin saarrettuja joukkoja Luovejärven ja Kuolismaan suunnilla tuhoten mm. autokolonnan.
Pikkarainen Vilho (1918-1974)
Vääpeli, Mannerheim-ristin ritari n:o 174, 21.12.1944.
Pikkarainen osallistui Ilomantsin taisteluihin 1944 ryhmänjohtajana ja joukkueen varajohtajana 21.Pr:n joukoissa. Hän kunnostautui erityisesti Lutikkavaaran mottitaisteluissa ja Miikkulanvaarassa, jossa hänen osastonsa tuhosi mm. kuorma-autokolonnan rohkealla toiminnallaan.
Suhonen Tauno (1918-1999)
Alikersantti, Mannerheim-ristin ritari n:o 179, 21.12.1944.
Suhonen on toinen entisen Suur-Ilomantsin kunnan alueella syntyneistä Mannerheim-ristin ritareista. Hänen syntyessään Tuupovaarassa se oli jo itsenäinen kunta. Tauno Suhosen yhteys Ilomantsin talvisota-aikaan liittyy ilmavalvontaan. Vielä asevelvollisuuttaan suorittamaton Suhonen palveli ilmavalvontatehtävissä Tuupovaaran kirkon torniin perustetulla ilmavalvonta-asemalla. Sieltä käsin hän teki havaintoja joulupäivänä 1939 Ilomantsin kirkonkylään suuntautuneesta lentopommituksesta, jonka jälkeen pommikoneet kaartoivat kohti Tuupovaaraa. Kymmentä minuuttia myöhemmin ne pommittivat Koveron kylän kaakkoislaitaa, Suhosen vartiopaikalta seitsemän kilometriä luoteeseen. Osan talvisodan ajan palveluksestaan Tauno Suhonen suoritti IVAK:ssa Joensuun kaupungintalolla, jossa otti vastaan ilmavalvontaviestejä Ilomantsin Isopappilan katolle sijoitetulta ilmavalvonta-asemalta.
Sodan jälkeen alueen kaksi Mannerheim-ristin ritaria, Onni Määttänen ja Tauno Suhonen, pitivät yhteyttä, sillä heidän asuinpaikkojensa välimatka oli linnuntietä mitattuna vain 20 km. Molemmat osallistuivat kymmeniä kertoja Mannerheim-ristin ritareiden kokoontumisiin, ja ehtivät vierailla muutamia kertoja myös Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla Helsingissä.
Olemme mukana
© 2024 All rights reserved. Powered by atFlow Oy
Design by Tähkä-Design
Photo-, videography by STC Tuotanto Oy
Authentic photos by SA-kuva-arkisto