Taistelupaikka 1944, jossa vihollishyökkäys torjuttiin.

Viivytystaistelut eivät olleet suomalaisille vaarattomia, sillä puna-armeija oli sotavuosien aikana oppinut käyttämään maastoa hyväkseen. Maastokoukkausten avulla vihollinen pääsi ajoittain ”Ventin” miesten selustaan, jolloin perääntyvien joukkojemme saarretuksi joutuminen oli lähellä. Tiukin vaihe koettiin Liusvaarassa, jossa vihollinen ehti aloittaa jo saartotoimet suomalaisjoukkojen sivustoille. Hallitulle perääntymiselle oli suunniteltu kaksi tarkoitusta. Möhkön suunnassa saataisiin pelatuksi aikaa vahvojen puolustusasemien rakentamiselle Öykkösenvaaraan, jonka kautta Ilomantsin kirkonkylälle hyökkäyksensä suuntaava vihollinen oli tarkoitus pysäyttää, motittaa ja tuhota. Koko Ilomantsin sotatoimia ajatellen raskaalla kalustolla varustettujen vihollisjoukkojen annettaisiin edetä leveällä rintamalla riittävään syvyyteen, jolloin niiden huoltoyhteydet muodostuisivat pitkiksi ja haavoittuviksi. Näin omien joukkojemme huoltoyhteys selustaan lyhyenisi ja torjuntatoimet, motteihin saartamiset ja niiden tuhoamiset helpottuisivat. Rohkeasta sotaliikkeestä on käytetty termiä ”teeskennelty vetäytyminen”, joka kuvaa mainiosti laadittua suunnitelmaa.

Öykkösenvaara valikoitui linnoituspaikaksi puolustukselle edullisten maasto-olosuhteiden perusteella.

Jyrkkä, kivinen, ja osittain kallioinen rinne, joka laskeutuu kohti etumaastoa useammassa portaassa, antoi puolustusrakenteiden valmistelulle erinomaiset puitteet ja mahdollisti monesta tasosta suoritettavan tulituksen. Puolustusaseman edessä rinteen alla maantie kulkee vain muutaman kymmenen metrin levyistä kovan maan kannasta pitkin, joka rajoittuu suomaastoon Pörönlammen ja Kaatiolammen rannoilla. 300 metriä Pörönlammesta luoteeseen sijaitsevat Pitkäjärvien ja Sysmäjärven vesistöt, joiden ylitys ja kiertäminen huomaamatta on mahdotonta. Kaatiolammen itäpuolella, vajaan kilometrin levyisen suomaaston takana sijaitsee Konnukkajärvi. Kun näiden maastokohtien lisäksi tien molemmilla puolilla sijaitsevat jyrkkäreunaiset harjut ja rinteet sekä lähes pystysuora kallioseinämä, niin vihollisella oli käytännössä vain yksi käyttökelpoinen etenemisväylä, kapea kaistale tien suunnassa.

Jatkuu alempana

Heinäkuun puolivälin jälkeen aloitettujen linnoitustöiden aikana Öykkösenvaaraan ehdittiin valmistella kookkaista kivistä ja vaakahirsistä rakennettuja panssariesteitä, konekivääripesäkkeitä, panssarinyrkin tai -kauhun lähitorjunta-asemia, kiväärimiehen asemia, kaksoiskorsuja, yhteyshautoja ja monia muita puolustusrakenteita. Puolustusrakenteiden pääpaino on tien läheisyydessä, mutta keveitä varustuksia valmisteltiin noin neljän kilometrin leveydelle, joita oli tarkoitus käyttää sivustan vartiointiin ja varmistukseen. Aseman yläosassa aloitettiin louhintatyö, jonka tavoitteena oli räjäyttää kaksi suojattua asemaa kenttätykeille. Niiden suunniteltiin ampuvan suorasuuntaustulta tiekannasta myöten lähestyviin panssarivaunuihin.

Asemia ei ehditty saada valmiiksi, kun vihollisen elävästä voimasta muodostunut hyökkäyskärki ilmestyi etumaastoon.

Keskeneräisiä louhosmonttuja käytettiin jalkaväkiaseiden tuliasemina, joten tämäkään työ ei mennyt hukkaan. Linnoitustyöhön osallistui lähes tuhat miestä, joista osa oli räjäytystyön ammattilaisia ja osa pioneerikoulutuksen saaneita reserviläisiä. Heitä avustamaan komennettiin sekalainen joukko, joista osa oli ”vyöttömiä”, rintamapalveluksesta eri syistä vapautettuja ja vankilasta työpalvelukseen komennettuja. Nämäkin miehet hoitivat velvollisuutensa pääosin hyvin, mutta joitakin työmaalta karkaamisia sattui.

Jatkuu alempana

Päämaja antoi 24. heinäkuuta käskyn kenraalimajuri E. Mäkisen II AK:n alaisuuteen perustettavasta tilapäisestä taisteluosastosta, jonka tehtäväksi määrättiin Ilomantsiin hyökkäävän vihollisen pysäyttäminen, motittaminen ja tuhoaminen. Tehtävä annettiin Rukajärven suunnalla 14.D:n komentajana koko jatkosodan ajan toimineelle kenraalimajuri E.J. Raappanalle, joka muodosti Ryhmä Raappanan. Seuraavana päivänä Raappana saapui Ilomantsiin, jonne hän perusti komentopaikkansa Pikkupappilaan. Öykkösenvaaran linnoitusjoukot näkivät kenraalin ja hänen esikuntaansa kuuluvat lähimmät miehet 26. heinäkuuta, jolloin upseerit kävivät neuvottelemassa 21.Pr:n komentopaikassa Teppanassa eversti T. Ekmanin luona, linnoitustyömaalta reilu kilometri koilliseen. Pohjois-koillisesta kuuluivat koko ajan lähestyvien taisteluiden äänet. Raappanan pikaisesti laatima suunnitelma oli, että Ilajanjärven pohjoispuolella hyökkäävä puna-armeijan 176.D ja Luovejärven eteläpuolella etenevä 289.D eristetään toisistaan lyömällä hyökkäyskiila divisioonien saumakohtaan.

Määrävahvuudeltaan suurimman Ryhmä Raappanan joukon, 21.Pr:n, lopulliseksi tehtäväksi muodostui perääntymistiensä suunnan vihollisjoukkojen tuhoaminen.

Prikaatin esikunta siirtyi kohta vierailun jälkeen Hako-ojalle, lähelle Möhkön kylää, josta lopullinen siirto Rajavaaraan lähelle Oinassalmea tapahtui 27. päivänä. ”Ventin” miehet vetäytyivät taistellen Öykkösenvaaraan seuraavana päivänä, sillä viholliskärkenä edennyt JR 1044 oli lähestymässä valmisteltuja puolustusasemia. Tie miinoitettiin panssarivaunujen varalta Teppanan ja Öykkösenvaaran välillä, ja tykit asetettiin asemiin. Viholliskärki ilmestyi Öykkösenvaaran alarinteen eteen illalla 29. heinäkuuta, jolloin varusteltuihin asemiin asettunut III/21.Pr avasi kiivaan tulituksen sitä vastaan. Tulitukseen yhtyi 45 mm:n panssarintorjuntakanuuna, joka ampui noin 100 sirpalekranaattia suorasuuntauksella päin vihollisjoukkoja. Kranaatinheittimet ja kaksi tykkipatteristoa, KevPsto 21 ja RaskPsto 41, aloittivat kärjen takana seuranneiden osastojen moukaroinnin. Tien miinoituksen ja tykistötulen yhteisvaikutuksen vuoksi vihollisen moottoroidut osastot vaurioituivat ja osin tuhoutuivat jo ennen Ökkösenvaaran asemia, joten sekasortoiseen tilanteeseen ajautuneen vihollisen hyökkäys- ja huoltotie meni tukkoon. Joukot yrittivät sinnikkäästi jatkaa hyökkäystään, mutta se tyrehtyi kerta toisensa jälkeen tiekapeikkoon, sen taustalle ja lähialueille.

JR 1044 sai lopulta perääntymiskäskyn, jossa annettiin lupa kaluston jättämiseen. Rykmentti alkoi vetäytyä 3.-4. päivien välisenä yönä III/21.Pr:n ahdistamana tulosuuntaansa. II/21.Pr ehti samaan aikaan koukata idästä nyt puna-armeijan hyökkäystiestä perääntymisreitiksi muuttuneelle tielle Leminahon pohjoispuolella. Koska luoteen suunnalla vihollista vastassa oli URR:n alainen JP 6, niin Teppanan-Leminahon motti alkoi muodostua. Se on ainoa Ilomantsin moteista, joka sijaitsee nykyisten rajojemme sisäpuolella. Mottien täydellinen hallinta olisi vaatinut valtavasti miesvoimaa, joten osa saarretuista vihollisista onnistui 4.8. alkaen purkautumaan niistä tappioita kärsien kohti itää nykyisen valtakunnanrajan taakse. Tämän motin pohjoispään ja kuuluisan Lutikkavaaran motin eteläpään välimatka on vain muutamia kilometrejä. Öykkösenvaaran taistelu oli päättynyt suomalaisittain menestyksellisesti.

Vanhan mottimestarin, kenraalimajuri Raappanan, viimeinen opetus Ilomantsin taisteluiden eteläisellä rintamalla oli päättynyt.

Öykkösenvaaran taistelualue on luokiteltu Museoviraston toimesta ensimmäisen luokan sotahistorialliseksi kohteeksi. Alueella on viraston ohjauksessa kunnostettuja puolustusrakenteita ja taisteluasemia, sekä rakennettu helppokulkuinen polku, jonka varrelle pystytetyissä opastustauluissa esitellään kunkin kohteen tausta. Jalustalle asetettu panssarintorjuntatykki, TykK/21.Pr:n muistokivi ja alueen yleisopaste muistuttavat alueen tapahtumista.
 

Rakennustaiteellisesti ainutlaatuisen, aina avoimen opastuskeskuksen tiloissa annetaan selkeiden karttapiirrosten ja tekstien avulla yleiskuva talvi- ja jatkosodan yleisestä historiasta. Useissa kookkaissa tauluissa keskitytään Ilomantsissa käytyihin taisteluihin, erityisesti kesään 1944. Opasteisiin tutustumalla sotatapahtumista saa erittäin hyvän kuvan. Opastustauluja täydentävät tapahtumiin liittyvät autenttiset, kookkaat ja koskettavat valokuvat. Kuvin ja tekstein esitellään myös joitakin Ilomantsin taisteluihin osallistuneita Mannerheim-ristin ritareita ja käytössä olleita asetyyppejä.