Jatkosota

Jatkosodan alkuvaiheet

Alkukesästä 1941 Ilomantsin sotatieverkostolla nähtiin jälleen marssivia sotilasjoukkoja, tällä kertaa onneksi vain omia. Jatkosodan puhkeamisen vahvat merkit olivat ilmassa, joten uuteen koitokseen oli varauduttava. Talvisodan eteläisen Ilomantsin rintaman kaukaisimmissa osissa alkoivat taistelut, joihin marssinut kenraalimajuri W. Oinosen komentama Ryhmä Oinonen kohtasi erikoisen vastustajan Kuolismaan seudulla. Vallattua aluetta piti hallussaan suomensukuisista, suomea puhuvista heimoista ja suomalaisista kommunistiloikkareista koostunut JR 126. Rykmenttiä komensi 1918 Neuvostoliittoon loikannut, majurin sotilasarvoon puna-armeijassa noussut V. Valli, joka oli säästänyt henkensä 1930-luvun Stalinin vainoissa.

Rakuunoita matkalla Ilomantsiin. (kuva: SA-kuva-arkisto)

Jatkosodan viimeiset kuukaudet

Heinä-elokuun vaihteessa 1944 Ilomantsissa koettiin jälleen puna-armeijan hyökkäys. Nyt eversti V.I. Zolotarjovin 176.D:n ja kenraalimajuri N.A. Tsernuhan 289.D:n voimin kolmen tien suunnalla. Talvisodan marssireittien lisäksi, joissa vihollinen pysäytettiin tällä kertaa Niemijärventiellä Ilajanjoelle ja Lemiahontiellä Öykkösenvaaraan, hyökkäys tapahtui myös nykyiseltä manner-EU:n itäpisteen suunnalta kohti Hattuvaaraa. Tämä hyökkäys torjuttiin Polvikoskentiellä Sikrenpuron maastossa. Kaikilla kolmella rintamaosalla vihollista työnnettiin takaisin tulosuuntaansa, jolloin merkittävä osa joukoista motitettiin ja tuhottiin, osan päästessä murtautumaan ulos moteista. Aselevon astuessa voimaan 4. syyskuuta, hyökkääjä oli pääosiltaan työnnetty nykyisen valtakunnanrajan taakse.

Puolustajan kannalta katsottuna onnistuneet, mottitaktiikkaan perustuneet sotatoimet johti Mannerheimin luottomies, kenraalimajuri E.J. Raappana, joka oli koko jatkosodan ajan toiminut menestyksekkäästi 14.D:n komentajana Rukajärven suunnalla. Päämajan käskystä hänen komentoonsa perustettiin heinäkuussa tilapäinen sotatoimiyhtymä, Osasto Raappana (tunnetaan paremmin nimellä Ryhmä Raappana), jonka tavoitteeksi asetettiin vihollisen pysäyttäminen ja lyöminen Ilomantsissa. Kun tilanne saatiin hallintaan kaksi viikkoa kestäneissä kovissa taisteluissa, niin Raappana palasi elokuun puolivälissä Rukajärvelle oman divisioonansa yhteyteen. Kenraalin poistuessa vastuu Ilomantsin operaation loppuun saattamisesta siirtyi eversti T. Ekmanille.

Tälläkin kertaa puna-armeijan tunkeutumista Ilomantsiin oltiin osattu odottaa, koska heidän massiivinen, kesäkuussa alkanut suurhyökkäyksensä eteläisillä rintamalohkoilla kilpistyi eri puolustushaarojen ja aselajien sekä saksalaisen lento-osaston voimaa taitavasti keskittämällä suoritettuun puolustukseen.

Ryhmä Raappanalle alistetuista joukoista 21.Pr oli jo valmiiksi Karhumäen suunnalla, jonka joukot keskittyivät sotatoimien alkuvaiheessa vihollisen hyökkäyskärjen etenemisen hillitsemiseen. Valittu taktiikka antoi lisäaikaa puolustuksen järjestämiselle ja Öykkösenvaaran taisteluasemien rakentamiselle. Näissä jatkosodan viimeisissä suurtaisteluissa reilun 13000 sotilaan suomalaisjoukoilla oli tapahtumien alkuvaiheessa noin 2000 miehen ylivoima. On esitetty arvioita, että vihollisjoukkojen kokonaismäärä täydennysten jälkeen nousi lähes 20000 taistelijaan.

Tykistöä ja tykistön ammuksia joukoillamme oli tällä kertaa runsaammin kuin hyökkääjällä. Molempien sodan osapuolten ilmavoimatoiminta oli merkittävää, sillä elokuun alun kiivaimpina päivinä taisteluihin laskettiin osallistuneen yli 100 lentokonetta. Vaikka puna-armeijan kalustoa tuhoutui taisteluissa valtavasti, niin alueelle jäi runsas käyttökelpoinen sotasaalis, johon lukeutui aseiden ja muun materiaalin lisäksi hevosia, kranaatinheittimiä, tykkejä ja tankkeja. Vallattua sotasaaliskalustoa hyödynnettiin maamme sotilaskoulutuksessa vielä kymmeniä vuosia sodan päättymisen jälkeen.

Kuvassa palanut venäläinen hyökkäysvaunu Lutikkavaaran motista. (kuva: SA-kuva-arkisto)