Jatkosota

Jatkosodan taustaa

17.6.1941 Suomi julistaa yleisen liikekannallepanon.
22.6.1941 Operaatio Barbarossa käynnistyy, Saksa hyökkää Neuvostoliittoon
25.6.1941 Neuvostoliiton ilmavoimat pommittavat Helsinkiä ja useita muita paikkakuntia
25.6.1944 Pääministeri Ragnell toteaa Suomen olevan sodassa
26.6.1941 Suomi hyökkää Saksan rinnalla Neuvostoliittooon

Hyökkäys etenee valtakunnan vanhan rajan yli Itä-Karjalaan, jonka jälkeen alkaa asemasotavaihe.

Kesäkuussa 1944 Sota Euroopassa on kestänyt jo viisi vuotta. Leningradin piiritysrengas murtuu.

USA, Englanti ja Neuvostoliitto sopivat, että puna-armeija aloittaa voimakkaan hyökkäyksen idässä ja länsiliittoutuneet tekevät maihinnousun manner-Eurooppaan.

6.6.1944 Liittoutuneet nousevat maihin Normandiassa, Ranskan pohjoisrannikolla.

Neuvostoliitto aloittaa massiivisen hyökkäyksen Suomeen. Vetäytyvä Suomen armeija käy raskaita taisteluita Karjalan kannaksella.

18.8.1944 Hyökkäävä vihollinen lyödään Ilomantsissa
4.9.1944 Suomi lopettaa sotatoimet, aselepoa astuu voimaan
19.9.1944 Aseleposopimus solmitaan Moskovassa

Suomi liittoutuu Saksan kanssa 1941

Talvisodan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet olivat jännittyneet. Moskovan rauhassa 1940 Suomi oli menettänyt laajoja maa-alueita Neuvostoliitolle.

Toinen maailmansota oli levinnyt uusille alueille. Saksa miehitti Tanskan ja Norjan keväällä 1940. Kesällä 1940 Neuvostoliitto miehitti Baltian maat.

Syksyllä 1940 tilanne oli muuttunut entistä vaikeammaksi, sillä Suomi oli jäänyt kahden sotaa käyvän suurvallan, Saksan ja Neuvostoliiton väliin. Länsinaapuri Ruotsi oli päättänyt pysyä puolueettomana.

Suomen ja Saksan suhteet alkoivat tiivistyä, ja Suomi osti saksasta sekä viljaa että aseita. Suomi puolestaan salli saksalaisten sotilaiden kulkea miehittämäänsä Norjaan Suomen kautta.

Kun Hitler alkoi suunnitella operaatio Barbarossaa, eli hyökkäystä Neuvostoliittoon, hän halusi Suomen mukaan. Suomi puolestaan halusi takaisin talvisodassa Neuvostoliitolle menettämänsä alueet, joten saksalaisten ehdotukseen suhtauduttiin myönteisesti.

Operaatio Barbarossa käynnistyi 22. kesäkuuta 1941, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Suomi oli julistanut viikkoa aiemmin yleisen liikekannallepanon ja aseisiin saatiin noin 530 000 miestä. Rajaseuduilta evakuoitiin 45 000 asukasta.

Jatkosota alkaa ja Suomi hyökkää 1941

Suomi ei kuitenkaan vielä ollut muodollisesti valmis liittymään saksan hyökkäykseen. Kun Neuvostoliiton ilmavoimat paria päivää myöhemmin pommitti Helsinkiä ja useita muita paikkakuntia, totesi pääministeri Jukka Ragnell, että Suomi on jälleen sodassa.

Suomi aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon usealla rintamalla 25. kesäkuuta 1941. Ilomantsin suunnalla suomalaisjoukkojen etenemistä hidasti se, kun puna-armeija oli talvisodan jälkeen ehtinyt linnoittaa vahvasti Moskovan rauhassa Neuvostoliitolle menetetyt alueet.

Vanhan Ilomantsin kaukaisimmissa osissa taisteluihin marssinut kenraalimajuri Woldemar Oinosen komentama Ryhmä Oinonen kohtasi erikoisen vastustajan Kuolismaan seudulla. Vastassa oli suomea puhuvista heimoista, sekä suomalaisista kommunistiloikkareista koostunut Jalkaväkirykmentti 126. Rykmenttiä komensi vuonna 1918 Venäjälle loikannut, majurin sotilasarvoon puna-armeijassa noussut Valter Valli, joka oli säästänyt henkensä 1930-luvun Stalinin vainoissa.

Kun talvisodassa menetetyt alueet oli vallattu takaisin, hyökkäystä ei pysäytetty valtakunnan vanhalle rajalle. Saksan sotamenestyksen siivittämänä sitä jatkettiin Neuvostoliiton puolelle Itä-Karjalaan. Suomalaiset valtasivat Petroskoin ja etenivät Syvärille sekä Ääniselle saakka.

Neuvostoliiton vastahyökkäys 1944

Syksyllä 1941 suomalasijoukkojen hyökkäysvaihe päättyi ja alkoi puuduttava asemasotavaihe kesäkuuhun 1944 saakka, jolloin Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä eteläisillä rintamaosilla.

Saksan sotamenestys kääntyi kesällä 1944, ja Leningradin ympärille rakennettu piiritysrengas murtui. USA, Englanti ja Neuvostoliitto sopivat, että puna-armeija aloittaa voimakkaan hyökkäyksen idässä, ja länsiliittoutuneet tekevät maihinnousun manner-Eurooppaan.

Maihinnousu aloitettiin Ranskan pohjoisrannikolla, Normandiassa 6. kesäkuuta. Pian tämän jälkeen alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannakselle.

Asemat murtuivat massiivisen hyökkäyksen alla. Suomalaisten oli vetäydyttävä valtaamiltaan alueilta ja vetäytyvät joukot ryhtyivät rajuun viivytystaisteluun. Kun puolustus kolme viikkoa myöhemmin tiivistyi, pysäytettiin venäläisten eteneminen pohjoismaiden suurimmassa taistelussa Talin-Ihantalan alueella.

Painopiste Ilomantsiin

Koska puna-armeijan tie Karjalan kannaksella oli tukossa, hyökkäyksen painopiste siirtyi heinä-elokuun 1944 vaihteessa Laatokan pohjoispuolelle ja Ilomantsiin.

Rakuunoita matkalla Ilomantsiin. (kuva: SA-kuva-arkisto)

Jatkosodan viimeiset kuukaudet

Heinä-elokuun vaihteessa 1944 Ilomantsissa koettiin jälleen puna-armeijan hyökkäys. Nyt eversti V.I. Zolotarjovin 176.D:n ja kenraalimajuri N.A. Tsernuhan 289.D:n voimin kolmen tien suunnalla. Talvisodan marssireittien lisäksi, joissa vihollinen pysäytettiin tällä kertaa Niemijärventiellä Ilajanjoelle ja Lemiahontiellä Öykkösenvaaraan, hyökkäys tapahtui myös nykyiseltä manner-EU:n itäpisteen suunnalta kohti Hattuvaaraa. Tämä hyökkäys torjuttiin Polvikoskentiellä Sikrenpuron maastossa. Kaikilla kolmella rintamaosalla vihollista työnnettiin takaisin tulosuuntaansa, jolloin merkittävä osa joukoista motitettiin ja tuhottiin, osan päästessä murtautumaan ulos moteista. Aselevon astuessa voimaan 4. syyskuuta, hyökkääjä oli pääosiltaan työnnetty nykyisen valtakunnanrajan taakse.

Puolustajan kannalta katsottuna onnistuneet, mottitaktiikkaan perustuneet sotatoimet johti Mannerheimin luottomies, kenraalimajuri E.J. Raappana, joka oli koko jatkosodan ajan toiminut menestyksekkäästi 14.D:n komentajana Rukajärven suunnalla. Päämajan käskystä hänen komentoonsa perustettiin heinäkuussa tilapäinen sotatoimiyhtymä, Osasto Raappana (tunnetaan paremmin nimellä Ryhmä Raappana), jonka tavoitteeksi asetettiin vihollisen pysäyttäminen ja lyöminen Ilomantsissa. Kun tilanne saatiin hallintaan kaksi viikkoa kestäneissä kovissa taisteluissa, niin Raappana palasi elokuun puolivälissä Rukajärvelle oman divisioonansa yhteyteen. Kenraalin poistuessa vastuu Ilomantsin operaation loppuun saattamisesta siirtyi eversti T. Ekmanille.

Tälläkin kertaa puna-armeijan tunkeutumista Ilomantsiin oltiin osattu odottaa, koska heidän massiivinen, kesäkuussa alkanut suurhyökkäyksensä eteläisillä rintamalohkoilla kilpistyi eri puolustushaarojen ja aselajien sekä saksalaisen lento-osaston voimaa taitavasti keskittämällä suoritettuun puolustukseen.

Ryhmä Raappanalle alistetuista joukoista 21.Pr oli jo valmiiksi Karhumäen suunnalla, jonka joukot keskittyivät sotatoimien alkuvaiheessa vihollisen hyökkäyskärjen etenemisen hillitsemiseen. Valittu taktiikka antoi lisäaikaa puolustuksen järjestämiselle ja Öykkösenvaaran taisteluasemien rakentamiselle. Näissä jatkosodan viimeisissä suurtaisteluissa reilun 13000 sotilaan suomalaisjoukoilla oli tapahtumien alkuvaiheessa noin 2000 miehen ylivoima. On esitetty arvioita, että vihollisjoukkojen kokonaismäärä täydennysten jälkeen nousi lähes 20000 taistelijaan.

Tykistöä ja tykistön ammuksia joukoillamme oli tällä kertaa runsaammin kuin hyökkääjällä. Molempien sodan osapuolten ilmavoimatoiminta oli merkittävää, sillä elokuun alun kiivaimpina päivinä taisteluihin laskettiin osallistuneen yli 100 lentokonetta. Vaikka puna-armeijan kalustoa tuhoutui taisteluissa valtavasti, niin alueelle jäi runsas käyttökelpoinen sotasaalis, johon lukeutui aseiden ja muun materiaalin lisäksi hevosia, kranaatinheittimiä, tykkejä ja tankkeja. Vallattua sotasaaliskalustoa hyödynnettiin maamme sotilaskoulutuksessa vielä kymmeniä vuosia sodan päättymisen jälkeen.

Ilomantsin taisteluissa käytettyjä tykkejä on esillä Taistelijan Talolla Hattuvaarassa.