Ilomantsin motit

E.J. Raappana aloitti talvisodan everstiluutnanttina komentaen Pielisjärvellä tulikasteensa saanutta Pohjois-Karjalan Ryhmää. Pielisjärven rintaman rauhoittumisen jälkeen joukot siirtyivät Kuhmoon, jossa hyödynnettiin ikivanhan saarrostustaktiikan oppeja. Esimerkiksi joulukuussa 1939 everstiksi ylennetyn Raappanan joukkoihin kuuluneet rajapataljoonat ErP 12 ja ErP 13 olivat osa Saunajärven Luvelahteen muodostetun ”kenraalimotin” saartorengasta sodan loppuvaiheissa. Talvisodassa useilla rintamalohkoilla menestyksellisesti käytetyn taistelutaktiikan suomalaisten keksimä nimi vakiintui, jolloin vihollisjoukon ympärille muodostettuja saarrostuksia alettiin kutsua moteiksi. Motti -nimitys tunnetaan noista ajoista lähtien myös kansainvälisenä sotilasterminä. Talvisodan kuuluisten mottitaisteluiden jälkeen kyseinen sotaliike on usein yhdistetty juuri suomalaisjoukkoihin, vaikka menetelmää on käytetty myös muualla maailmalla käydyissä sodissa.

Koko jatkosodan ajan 14.D:n komentajana Rukajärven suunnalla toiminut kenraalimajuri E.J. Raappana hyödynsi motitustaktiikkaa kahdessa eri maastokohdassa jo heinäkuussa 1941, silloin vielä everstin sotilasarvossa. Omelian motti Repolassa on koko rintamaosan tunnetuin, jonka tuhoamisen yhteydessä vihollistappioiksi on arvioitu noin 1000 sotilasta. Ellinlammen motilla on henkilöyhteys Ilomantsin 1944 taisteluiden pohjoiseen mottiin Vellivaaran ja Lehmivaaran alueella. Ellinlampi sijaitsee Venäjän puolella, Repolasta Porajärvelle vievän tien varrella, vain 25 kilometriä Manner-EU:n itäpisteeltä pohjoiseen. Yksi Ellinlammen motittajista oli majuri Väinö Partinen joukkoineen, joka kolme vuotta myöhemmin oli vastaavissa tehtävissä Ilomantsissa. Sodan edetessä Raappanan divisioona suoritti muitakin motituksia, mutta Rukajärven suunnan taisteluista ei voinut kehittyä varsinaista mottitaktiikan näyttämöä rintaman laajuuden, rakenteen ja hajanaisuuden vuoksi.

Oinassalmen räjäytetty silta sodan jälkeen. (kuva: Ilomantsin Museosäätiö)

Edellä kerrotut menestykselliset sotatapahtumat olivat varmasti vaikuttamassa jatkosodan viimeisen suurkoitoksen taistelutavan valintaan Ilomantsissa syyskesällä 1944. Vihollisen odotettiin etenevän pääosin teiden suunnassa, ja rintaman leveyden arvioitiin jäävän kymmenesosaan 14.D:n vastuualueeseen verrattuna. Tämä antoi mottitaktiikan onnistumiselle erinomaisen lähtökohdan.

Kenraalimajuri E.J. Raappana sai heinäkuussa 1944 Päämajasta tehtävän tilapäisen sotatoimiyhtymän muodostamisesta Ilomantsia uhkaavan vihollisen torjumiseksi. Ryhmä Raappanaksi nimetyn tilapäisen sotatoimiyhtymän tehtävämääritys oli kolmiosainen, lyhyt ja selkeä. Annetun käskyn mukaan vihollinen pysäytetään, motitetaan ja tuhotaan Ilomantsissa. Raappana laati pikaisesti suunnitelman, jonka mukaan hyökkäävät kaksi neuvostodivisioonaa erotetaan ensin toisistaan Ilajanjärven ja Luovejärven välisellä kannaksella kahdella kaksipuolisella saarrostuksella. Tämän jälkeen edetään käskyn mukaisesti tavoitteeseen.

Jo kesä-heinäkuun vaihteesta alkaen Karhumäestä kohti Ilomantsia suuntaavaa vihollista viivytettiin alueella taistelleen 21.Pr:n joukkojen toimesta. Hallittu perääntyminen antoi aikaa puolustusvalmisteluille, mutta oli kostautua Liusvaaran alueella. Sodan kestäessä vihollinen oli oppinut maaston hyödyntämisen, joten se pyrki maastokoukkauksin etenemään ohi suomalaisjoukkojen. Oli lähellä, että 21.Pr:n joukot eivät joutuneet maistelemaan omaa saartolääkettään, sillä vihollinen yritti asettaa joukkomme mottiin Liusvaarassa. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä suomalaiset onnistuivat viimeisellä hetkellä murtamaan kiristyvän saartorenkaan, ja perääntyivät Öykkösenvaaran tasalle suunnitellusti.

Lahjataloja Ilomantsin Korentovaaralla. (kuva: SA-kuva-arkisto)

Ilomantsin rintaman kolmesta hyökkäyssuunnasta pohjoisinta reittiä eteni 176.D. Sen osat suuntasivat reittinsä Niemijärvelle, jonka länsipuolella sijaitsevassa Ilajanjoen siltamaastossa RjP 3 pysäytti kärkenä edenneet 52. Rangaistuskomppanian ja JR 55:n hyökkäysyritykset 30. heinäkuuta. Vihollinen aloitti perääntymisensä kohti Vellivaaraa 1. elokuuta.

Hullarin kautta kohti Hattuvaaraa edenneet kaksi vihollispataljoonaa kuuluivat JR 52:een. Ne pysäytettiin HRR:n kahdesta eskadroonasta muodostetun Osasto Siraman toimesta jo ennen Hattuvaaraa Sikrenvaarassa ja Kiukoisissa 30. heinäkuuta. Nopeasti perääntymisensä aloittanut vihollinen asettui vahvaan puolustukseen Polvikosken sillan maastoon, mutta takaa-ajojoukoksi muodostettu Taisteluosasto Ehrnrooth työnsi vihollisen kohti Hullaria. Nykyisen valtakunnanrajan perääntyvä vihollinen ylitti elokuun 1. päivänä.

Tässä vaiheessa taisteluun liittyy kolme vuotta aikaisemmin Repolan eteläpuolella Ellinlammen mottitaisteluihin menestyksellisesti osallistunut Väinö Partinen, nyt everstiluutnanttina. Kenraalimajuri Raappana irroitti 14.D:n joukostaan kahdesta pataljoonasta muodostetun taisteluosaston, joka sai komentajansa mukaan nimen Osasto Partinen. Raskain kantamuksin varustettu 1200 miehen taisteluosasto aloitti maastomarssinsa Lupasalmelta, läheltä Ellinjärveä, kohti Hullaria. 25 km:n taivalluksen vaikeakulkuisten soiden ja korpien kautta suorittanut, väsynyt joukko saavutti tavoitteensa juuri samaan aikaan kun Hattuvaaran suunnasta perääntyvä vihollinen tavoitti Hullarin. Partinen joukkoineen katkaisi perääntymistien, joten vihollisjoukot joutuivat pakenemaan kohti Vellivaaran-Lehmivaaran -aluetta.

176.D:n joukot olivat palanneet nyt yhteen, mutta tällä kertaa Luovejärven pohjoispuolella olleiden URR:n joukkojen, ja pohjoisesta kiilanneiden HRR:n ja Osasto Partisen puristukseen. Oli syntynyt Ilomantsin taisteluiden kolmas ja samalla pohjoisin motti. Yleisesti puhutaan Vellivaaran ja Lehmivaaran moteista, mutta käytännössä kyse on yhdestä motista, josta tulisi käyttää kaksoisnimeä Vellivaaran-Lehmivaaran motti.

Kaksi vaihetta Ryhmä Raappanan saamasta kolmiosaisesta tehtävästä oli tullut suoritetuksi. Vihollinen saatiin pysäytettyä ja motitettua. Yksi toimintakäskyn mukaisesta tavoitteesta oli vielä suorittamatta, vihollisen tuhoaminen. Se aloitettiin välittömästi mottien sulkemisen jälkeen jalkaväen, vahvan tykistömme ja ilmavoimien yhteistyönä. Mottien kiristäjien näköpiiriin ilmaantui kirjaimellisesti mustia pilviä, kun Kuolismaan suunnassa tehtiin havainto kolmesta merijalkaväkiprikaatista muodostetun vihollisvahvistuksen saapuminen. Osa joukoistamme joutui taisteluun vahvistusten kanssa, mutta siitäkin selvittiin. Saarretut viholliset yrittivät epätoivoisesti rynnäköiden purkautua moteista, jolloin osa vihollisista onnistui pakenemaan. Suurelta osin yritykset kilpistyivät kuitenkin suomalaissaartajien tulitukseen, mutta täydellinen onnistuminen olisi vaatinut joukoiltamme moninkertaisen miesylivoiman.

Taistelujen alkuvaiheessa miesmäärämme oli hieman puna-armeijan joukkoja suurempi, mutta vihollisen täydennysten saavuttua jäimme taistelijoiden määrässä ainakin jonkin verran alakynteen. Rohkeimmat arviot ovat, että heidän lukumääränsä olisi noussut lähes 20000 sotilaaseen. Saarretut vihollisjoukot saivat huoltotäydennyksiä punailmavoimien pudottamina lentotäydennyksinä, koska taakse johtavat huoltotiet olivat poikki, ja suomalaisjoukkojen hallussa. Osa täydennyksistä putosi omille joukoillemme. Myös suomalaisjoukot kärsivät huollon ongelmista taistellessaan vaikeiden huoltoyhteyksien takana, joten taistelijat kiittivät sisimmässään puna-armeijaa huoltoavusta.

Vihollisen rynnäkkö-, pommi- ja hävittäjäkoneet pyrkivät tuhoamaan saartojoukkojamme, ja hitaat vihollisen tiedustelukoneet yrittivät saada selviää mottien yleistilanteesta. Omat ilmavoimamme pommittivat mm. Kuolismaata, jossa havaittiin vihollisliikettä. Osa mottien itäpuolella havaituista, ja lopullisen kohtalonsa kokeneista neuvostosotilaista kuului täydennysjoukkoihin ja osa oli moteista purkautumaan päässeitä puna-armeijalaisia. Viimeinen jatkosodan kuukausi Ilomantsin rintamalla kului mainitulla tavalla, eikä massiivisia taisteluita enää käyty.

Aselevon astuttua voimaan 4. syyskuuta 1944 suomalaisjoukot vetäytyivät Lutikkavaaran ja Vellivaaran-Lehmivaaran alueelta Suomen puolelle. Teppanan-Leminahon -motista vapautetut viholliset aloittivat marssinsa kohti kotimaataan, ja ylittivät Moskovan rauhan 1940 rajan Leminahon puomilla. Suomen puoleisessa maastossa harhailevista vihollisista ei enää saatu havaintoja sodan loppuvaiheissa. Pitkin taistelumaastoa, rajan läheisyyteen, perustettiin heti sodan päättymisen jälkeen kenttävartioita, joiden avulla seurattiin Neuvostoliiton puolelta kuuluvia ääniä, ja vartioitiin sitä että entinen vihollinen pysyy rajan takana. Tilanne rauhoittui lokakuun loppuun mennessä myös rajan takana, joten siinä vaiheessa palattiin normaaliin rauhan ajan rajavartio-organisaatioon.

Ilomantsin mottitaisteluissa omat kokonaistappiomme olivat noin 2000 miestä. Vihollisen tappiot olivat ainakin kolminkertaiset, joten puna-armeijan tappiot tarkoittavat toisen hyökkäävän divisioonan menetystä. Motitetut vihollisdivisioonat menettivät käytännössä myös kaiken kalustonsa pistooleista, kivääreistä ja kenttäkeittimistä hevosiin, tykkeihin ja panssarivaunuihin. Valtavaa sotasaalista hyödynnettiin kymmeneien vuosien ajan maamme sotilaskoulutuksessa ja valmiusvarastoissa.

Kenraalimajuri E.J. Raappana palasi jo 13. elokuuta Rukajärvelle johtamaan omaa divisioonaansa sodan loppuun saakka, kun tilanne Ilomantsissa saatiin hallintaan. 21.Pr:n komentaja, eversti T. Ekman määrättiin saattamaan Ryhmä Raappanalle annettu tehtävä loppuun.

Sodan päättymisen jälkeen Ilomantsin taisteluista ja niiden komentajasta on käytetty useissa yhteyksissä muotoa ”Vanhan mottimestarin” viimeinen opetus.

Päämajan käskemä, kenraalimajuri E.J. Raappanan toteuttama mottitaistelu