Käenkoski

Puna-armeijan talvisodan hyökkäys Ilomantsiin alkoi aamulla 30. marraskuuta 1939, ja marssi kohti kirkonkylää tapahtui kahdella rintamaosalla. Möhkön suunnalla vihollinen pysäytettiin Oinassalmelle ja pohjoisella rintamaosalla samaan vesistölinjaan kuuluvaan, 18 km:n päässä luoteessa sijaitsevaan Kallioniemeen. Joulukuun puoliväliin 1939 mennessä vakiintunut Kallioniemen rintama oli melko kapea, pääosin Koitajoen ylittävän lossirannan ja maantien lähialueen ympäristöön levittäytynyt.

Käenkosken vanha kansakoulu.

Talvisodan kenttävartio

Vesistön koillisrannalle lähetetyt suomalaispartiot tekivät havaintoja vihollisen liikkeistä rintaman sivustojen molempiin suuntiin. Tämä ei ollut yllätys, sillä on selvää että hyökkääjä haki uutta ratkaisua tilanteessa jossa sen eteneminen pysäytettiin yli 10 kilometriä ennen ensimmäistä tavoitetta, Ilomantsin kirkonkylää. Vihollisliikkeiden seuraamiseksi, tiestön vartioimiseksi ja rintaman sivustan varmistamiseksi perustettiin joulukuun loppupuolella kolme kenttävartioita Koitereen eteläpuolelle, noin 15-20 km:n etäisyydelle Kallioniemestä.

Ilomantsin taisteluita varten kootun, eversti P.O. Ekholmin Osasto A:n tarpeita varten perustettiin neljäskin kenttävartio.

Se sijoitettiin 21. joulukuuta Käenkoskelle, 20 km:n päähän Kallioniemestä pohjoiseen. Perustamistoimenpiteistä ja kenttävartion tehtävistä vastasivat suurelta osin alle 20-vuotiaat vapaaehtoiset Enon suojeluskuntalaiset. He olivat saaneet aseellista ja sotilaallista koulutusta ensin suojeluskunnan poikaosastossa, mutta 17 vuotta täytettyään he siirtyivät varsinaisiksi suojeluskuntalaisiksi. Tämä vapaaehtoisen maanpuolustusjärjestön antama sotilaskoulutus antoi heille valmiudet toimia kenttävartion tehtävissä, sillä nuorukaiset eivät olleet vielä saavuttaneet asevelvollisuusikää. Osa vajaan 20 henkilöä käsittäneen kenttävartion miehistöstä oli varusmiespalveluksen suorittaneita aikuisia reserviläisiä.

Käenkosken joukolle annettiin, varsinaisten kenttävartiotehtävien lisäksi, hiihtopartioiden avulla suoritettava yhteydenpito Pielisjärven eteläiseen rintamaan. Pielisjärven (Lieksan) kahdella rintamaosalla taisteli Pohjois-Karjalan Ryhmä, jota komensi 18 vuotta Joensuun Rajavartioston komentajana ennen sotaa toiminut E.J. Raappana. Hän aloitti talvisodan everstiluutnanttina, mutta ylennettiin jo 27.12.1939 everstiksi, samaan aikaan kun hiihtopartioiden yhteydet Pielisjärven Inarin ja Ilomantsin Käenkosken välille avattiin. Kolmesti viikossa lähetettyjen partioiden kohtaaminen tapahtui noin 43 kilometrin etäisyydellä toisistaan sijaitsevien Pielisjärven Inarin ja Ilomantsin Käenkosken puolivälissä, Haapajoen pohjoispuolella.

Kenraalimajuriksi syksyllä 1941 ylennetty, Mannerheim-ristillä n:o 3 palkittu E.J. Raappana tuli kesällä 1944 tunnetuksi Ilomantsin taisteluiden komentajana.

Hänen alaisuuteensa perustettu sotatoimiyhtymä, Ryhmä Raappana, pysäytti, motitti ja merkittäviltä osin tuhosi kaksi neuvostodivisioonaa Ilomantsin korvessa käydyissä laajoissa mottitaisteluissa.

Käenkosken kenttävartio partioi Kallioniemen koillispuolella sijaitsevien vihollisen majoitusalueiden ja huoltoväylien suuntaan. Pääosin Parissavaaraan, Lehtovaaraan ja Korentovaaraan suuntautuneilla retkillä jouduttiin aseellisiin yhteenottoihin, joissa aiheutettiin viholliselle miehistötappioita, sekä tuhottiin hevosia ja erilaisia autoja. Partioiden perusaseistus muodostui Suomi-konepistooleista ja sotilaskivääreistä, mutta mukana olleiden taistelijoiden muistelun mukaan sotatoimien edetessä käyttöön otettiin muutamia sotasaaliina saatuja neuvostoliittolaisia Tokarev-puoliautomaattikivääreitä. Partioiden liikkuvasta luonteesta johtuen aseistukseen ei kuulunut raskaita sarjatuliaseita, joita partiokertomusten ja miesten muisteluiden mukaan olisi kipeästi kaivattu. Konekiväärillä, yhdelläkin, olisi pystytty tuottamaan viholliselle paljon toteutuneita tappioita suurempia menetyksiä. Omiltakaan tappioilta ei näissä yhteenotoissa vältytty, sillä yksi kenttävartion nuorukaisista kaatui ja kaksi jäi sotavangiksi.